Loppukesä on menossa. Satoa riittää sateista huolimatta. Olin varma, että tältä kesältä olivat metsävadelmat jo joko poimuttu muihin suihin, tai sitten varisseet maahan tai vähintäinkin mädäntyneet viimeaikojen rankkojen sadekuurjen seurauksena. Yllätykseni ja iloni oli suuri kun "tarkastusmatkallani" näinkin, että metsävadelmia oli vielä puskat täynnä. Kiireesti kotiin hakeaan sopivaa astiaa ja sitten poimimaan.
Jo hieman yli puolen tunnin kuluttua minulla oli ensimmäinen astia täynnä ja aloin täyttämään toista ja siirryin yhä keskemmälle vadelmapuskikkoa, joka riitti minua yli rinnan korkeudelle! Vadelmakuppi oli vasemmassa kädessä ja oikealla poimin alempaakin lehtien alta, sillä usein suurimmat ja mehevimmät vadelmat piileskelivät alempana varressa ja varjossa pahimmalta paisteelta.
Äkkiä tunsin piston vasemmassa käsivarressani. Ensimmäinen ajatus oli käärmeestä, mutta samassa ajattelin, ettei se voinut olla niin korkealla kuin marja-astiaa piteleväni vasen käsi oli. Siirsin marja-astian varovasti oikeaan käteeni ja käänsin käsivarttani. Käsivarren ulkosivulla istui suuren suuri heinäsirkka, tai tässä tapauksessa oikea hepokatti, joka ilmeisesti oli päättänyt häätää minut marjastuspaikaltani puremalla minua sinnikkäästi käteen. Se oikein tosissaan työskenteli leukojensa kanssa ja puri ihoani. Yritin huiskauttaa kättäni, mutta tämä itsepäinen otushan ei lentänyt minnekään, vaikka omasi komeat siivetkin. Se roikkui tiukasti kaikilla varpaillaan ihossani kiinni. Lakin marja-astian maahan ja yritin sen jälkeen oikealla kädelläni tönäistä otuksen pois käsivarrestanista ja luulinkin jo saaneeni sen putoamaan, mutta se onnistuikin takertumaan puseroni helmaan.
Sain toisella kädellä kaivettua taskutani kännykän samalla kun vahdin liikkumista. Sainkin otettua siitä kuvan ja yritin sitten huitaista se pois. Luulin sen nyt hävinneen mutta ei, yht'äkkiä tajusin että se käveli hihassani olkavarressa, melkein selän puolella, ja määrätietoisesti niskaa kohden. Kun ei vaarallisemmasta otuksesta kuitenkaan ollut kyse, niin totesin mielessäni, että on paras itse ottaa kontrolli sen vaelteluun. Ojensin käteni ja sain sen kävelemään sormelleni, missä se heti jälleen yritti vahvoilla leuoillaan joko vääntää itselleen liha-ateriaa tai sitten vain edelleen pelotella alueelleen tunkeillutta. (Valitettavasti kännykän kuva on tarkentunut vadelmapuskaan eikä itse hepokattiin!)
Se oli noin lähes peukaloni paksuinen ja yhtä pitkä kuin koko etusormeni ja vielä tuntosarvet lisäksi! Päätin, että sen oli aika siirtyä omille teilleen ja sain sen parin metrin päässä poimimispaikastani siirtymään vadelmapensaan lehdelle. Huomasin silloin, että sitä ei siinä melkein pystynyt erottamaan - eli sillä oli erinomainen piiloväritys suhteessa asuinpaikkaansa! Eikä siis mikään ihme jos en minäkään olisi sitä huomannut aikaisemmin, vaikka olisin suorastaan ojentanut sille käteni. Nyt voisin kai hieman muunnellen lauleskella vanhaa laulua, että ...oli hepokatti pensaassa poikittain.... jne.!
Ihmettelin moisen otuksen tapaamista. Olen muutamina kesinä nähnyt kyllä suuria heinäsirkkoja, mutta en kertaakaan aikaisemmin näin suurta ja noin suurien siipien kera. Se sai minut kyllä vähän ensin hätkähtämään, mutta en onneksi pahemmin pelkää mitään mönkiäisiä, en edes hämähäkkejä. Niinpä ennemmin jäinkin ihmettelemään, että onko yhä lämpenevä ilmastomme saanut näinkin suuren otuksen jo muuttamaan meidänkin alueillemme. Minä sain kuitenkin rauhassa jatkaa poimimistani ja kun molemmat muovirasiani olivat täynnä, palasin kokemusta rikkaampana kotiin. Vadelmia tuli melkein kilon verran, mikä oli melko mukava saavutus niin lyhyellä poimimisella. Tämä tietää muutamia mukavia herkuttelukertoja norjalaisten lappujen (sveler/lapper), ja rømmen (kermaviiliä muistuttava hapankerma) kera talvi-iltoina ja samalla muistellen tapaamistani hassun ja itsepäisen hepokatin kanssa!
Vadelman tuoksuisin terveisin,
rosmariini
Hei blogilaiset ja muut lukijat ja ystävät,
Hetkessä poimin myös mökin kulmalta metsämansikat ja mustikat, ja päätettiin laittaa metsämarja-muffinseja. Vadelmia tosin oli niin paljon, että niitä jäi vielä mustikoiden ja vähäisen sokerin kanssa survottuina aamiaisleipien päälle seuraavaan aamuunkin. Todellista tuorehilloa!
Muffinsitaikinasta taas tuli niin suuri, että päätettiin laittaa se pienelle pellille, mutta sitäkin riitti vielä muffinsivuokiinkin. Voiko kesä paremmalta maistua kuin tuoreessa marjaleivonnaisessa ja marjoissa sellaisenaan!!
Marjaterveisin,
