Se oli eilen. 13. päivä ja perjantai. En ole oikeastaan ihan taikauskoinenkaan, mutta mieluiten vältän pidempiä matkoja ja muita erityisen tärkeitä tai ratkaisevia tekemisiä sinä päivänä - niin että kaipa sitten olen kuitenkin pikkuisen taikauskoinen. Mieluiten vietän normaalin rauhallisen päivän päivän töissä ja/tai kotioloissa. Niin ehkä ajattelivat monet perheistä Namsosissa Keski-Norjassa, ja kovin vähän aavistivat mitä iltapäivän kuluessa saattoi tapahtua. Läheisellä tietyömaalla räjäytettiin, ja vain muutamaa minuuttia myöhemmin lähti kokonainen talo, koko kotipiha puineen kaikkineen ja sitten monta taloa liukumaan kohden läheistä järveä. Koko mäki taloineen kaikkineen luisui äkkiä alaspäin, talot hajosivat, repeytyivät ja kaatuivat ja vajosivat osittain mutaan luisuessaan pois paikaltaan.
Kuin ihmeen kaupalla ei yhtään ihmishenkeä mennyt tässä rytäkässä, luultavasti kiitos iltapäivän ajankohdan, jolloin monet olivat työssä, kouluissa tai pois matkustaneet. Ne jotka olivat paikalla saatiin nopeasti pelastettua ja evakoitua, mm. eräs nuori äiti vain muutaman päivän vanhan vauvansa kanssa. On siinä lapselle historiaa kerrottavaksi myöhemmin. Ajatella, miten olisikaan käynyt jos maa olisi alkanut vajota yöllä, onneksi ei niin kuitenkaan käynyt. Joka tapauksessa nämä ihmiset menettivät paljon, kun kodit hajosivat ja hävisivät, eikä alueelle nähtävästi voi uudelleenkaan tulevaisuudessa rakentaa sen epävarman maan laadun vuoksi. Nämä ihmiset siellä Namsosissa tulevat lopun ikänsä muistamaan maaliskuun 13. päivän ja perjantain vuodelta 2009.
Meillä oli sen sijaan rauhallinen päivä, vain kovin harmaa ja sumuinenkin. Samoin on ollut tänään. Lämpöasteita muutama, eikä ole satanut mitään, mutta ei ole tuntunut kovin keväiseltäkään pimeän päivän takia. Vietimme rauhallisen, hitaan aamun. Kahvikupillinen ja lehtiä sängyssä.
Symboloikoon tämä leikkaus vanhasta akvarellistani rauhallista aamukahvikuppostamme. Kovin sinisävyiseltä tuo maalaus vain nyt tässä näyttää. Luulen, että kamerassamme on nykyään jotain vikaa, kun kaikki kuvat vaikuttavat kovin sinisävyisiltä. Täytyypä tarkistaa asia.Sitten taas kerran kävelimme syöttämään sorsia purolle. Niitä tuntuu olevan siellä vain enemmän ja enemmän, kävelevät yli kenkieni kun heittelen niille leivän muruja, ja jos yritän vaihtaa paikkaa niin ne ovat tiiviinä rykelmänä edessä niin ettei jaloille tahdo löytyä askeleen paikkaa. Taistelu leivästä on ankara. Toivoisin jo niillekin koittavan helpommat ajat. Pakkasethan ovat hellittäneet, mutta kun lunta ja jäätä riittää niin eiväthän ne raukat mistään löydä syötävää, jollei niitä ruokita.
Kotiin tultuamme söimme yhdistetyn aamiaisen ja lounaan eli "brunssin". Iltapäivällä isäntä yllätti ja kävi iloksemme kauppareissullaan ostamassa kimpun keltaisia tulppaaneita, jotka iloisella värillään valaisevat olohuonetta näin pimeänä päivänä.
Tosi hurja ja kurja tuo tapaus Namsosissa. Koti on kuitenkin ihmisille se kaikista tärkein paikka. Hienoa, ettei ihmisiä menehtynyt, mutta kotien mukana tietysti on mennyt paljon, paljon rakkaita muistoja ja esineitä, joita ei millään rahasummalla saa takaisin.
VastaaPoistaIhania tulppaaneita olet saanut. Oikein mukavaa viikonlopun jatkoa sinne! Itse ajattelin kanssa kömpiä sänkyyn vinon sisustuskirja- ja lehtipinon kanssa ja nautiskella vapaapäivästä.
-M
Hei Minttu, onkohan tää "sukuvika": sisustus ja
VastaaPoistalehdet! Olen juuri puhdistamassa meidän vinttiä vanhoista lehtipinoista ja sieltä löytyy vaikka mitä! Muotikin on ehtinyt palata vanhoihin takaisin, joten kai on aika hävittää osa lehtiä.
Kiitos kommenteista, selaan kyllä sinunkin blogiasi, en vain aina jaksa ja ehdi kommentoida niin paljon! R.
Ihania kuvia ja mielenkiintoisia juttuja. Kiitos kun kävit vinkkaamassa blogissani. =)
VastaaPoistaMukavia tuollaiset miehet, jotka extempore tuovat kukkia. =)
Täällä Pohjois-Suomessakin uutisoitiin äskeistä järkyttävää Namsosin onnettomuutta. Norjaa ristiin-rastiin ja ylhäältä alas kulkeneena muistin taas syvästi ihailemiamme Norjan vertaansa vailla olevia maisemia. Silloin tällöin oli varoitus "Vyörymävaara" ja kivenlohkareita tiellä. Hamningbergin "kuumaisemat" ja silkinsileät rantakivet...kivet pääsivät mökin kuistin pöydälle koriin matkamuistoiksi ja osa saunan kiukaalle läylynhenkikiviksi.
VastaaPoistaSinäkin, blogin kirjoittaja rakastat kiviä!
Olen rakentanut kivistä mökkimme pihalle peikkoja. Joku laski kerran, että niitä on yli kuusikymmentä. Joidenkin isot nokat olemme tuoneet Porsangerin ja Varangin vuonojen rannoilta.
Hei Tuulihaukka, olet oikeassa, kyllä minäkin rakastan kiviä sekä niiden poimimista, sileillä rantakivillä kävelyä, hyppelyä, niiden valokuvaamista ja maalaamista. "Kivet ovat kivoja." Ne voivat myös olla niin uskomattoman monennäköisiä, värisiä ja tuntuisia! Ikkunalaudallani niitä on monia, niitä on eräässä lasivadissa sekä sisällä eräässä lasisessa kynttilänjalassa, niitä olen tuonut myös puutarhaan ja niitä pyörii varmaan myös jossain kellarin nurkassa. En osaa lopettaa niiden keräämistä, aina lomilla sekä Norjassa että etelässäkin, jos osumme kivisille rannoille, kuljen pitkin rantoja "löytöjä tekemässä". Useimmat poimimani kivet ovat kyllä joko erikoisen värisiä, tai sitten mahdollisimman valkoisia tai aivan mustia, ja mieluiten mahdollisimman sileitä, veden tai jään siloittamia, purossa tai aalloissa pyörineitä ja käteen mukavantuntuisia.
VastaaPoistaIhailin juuri sinisävyistä akvarelliasi! Oletpa taitava! Herää kysymys...piileekö taiteellisuus geeneissä?
VastaaPoista